Säästöä vai lastensuojelua

vahter_merja_ruutuhuivikuva1_pienennetty_koko3.jpgPerjantaiaamuna 19.2. satuin näkemään aamutv:ssä uutisen, jossa kerrottiin Oulun kaupungin tavoitteista välttää lasten huostaanottoa ja sijoittamista. Tällä uskotaan saavutettavan kaupungille jopa miljoonan euron säästöä vuodessa. Säästämistä ja järkevää kuntataloutta kannatan, mutta kyseenalaistan vahvasti kohteet ja keinot silloin, kun lapsista on kyse.

Ensisijainen asia on ja tulee olla lapsen paras. Vasta sitten tulee kuntien taloudelliset edut, vanhempien suojelusta puhumattakaan.

Vaiheessa, jossa kunnan virkamiehet joutuvat päätymään huostaanottoon, on yleensä kaikki keinot vanhempien tukemisessa toteuttaa kasvatukselliset- ja hoivatehtävänsä käytetty. Siihen meidän päättäjien ja kaikkien tulee voida luottaa. Huostaanotto ei koskaan saa tapahtua heppoisin perustein, vaan suuren harkinnan tuloksena. Siihen päädytään ennenkaikkea lapsen turvallisuutta ja etua ajatellen. Eikä mittarina ole kustannukset. Sen sijaan huostaanoton ollessa välttämätöntä ja perusteltua tulisi jokaisen lapsen kohdalla olla olemassa valmiudet sijoittaa hänet perheeseen, jossa kasvaminen on tavallisen kodin omaista. Siinä vaiheessa kohtaavat jo lapsen ja kunnan edut. Laitosmaisen hoidon, kuten lastenkotien kustannukset ovat aina kalliimmat kuin perheille maksettava korvaus sijoitetun lapsen hoidosta. Usein lastenkotikin on jo omaa kotia parempi vaihtoehto lapselle.

Kokemuksesta tiedän, että toisinaan haastatteluista muodostuu virheellinen kuva kuulijalle, kun juttuja leikataan uutislähetyksiä varten, siksi toivon, että käsitin perjantaiaamuna televisiosta näkemäni ja myöhemmin saman pätkän autoradiosta kuullessani aivan väärin.

Lastensuojelun palvelupäällikkö Siskomaija Pirilä Oulusta totesi uutisoinnissa, että kukaan ei voi kasvaa omien juuriensa ulkopuolella, vaan tarvitsee siihen perheensä ja sukunsa. Monenko sijoitusperheessä ja lastenkodissa kasvaneen lapsen mielipiteeseen tämä perustuu? Suunnilleen seuraavassa lauseessa hän toteaa, että laitoslapsi on usein yksinäinen. Sekin vaihtelee. Olen tavannut ja haastatteluissakin nähnyt lapsia, jotka ovat itse todenneet, että lastenkotiin pääsy on ollut parasta mitä heille on lapsuudessa tapahtunut. Kyse on heidän kohdallaan ollut ennenkaikkea turvallisuuden ja hoidon saavuttamisesta, sekä välittävistä ihmisistä.

Suomessa kerrotaan olevan vuosittain 16000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Se on kiistatta liikaa. Kriisiperheiden tukeminen on tärkeää ja vielä tärkeämpää on ennaltaehkäistä perheiden kriisiytyminen. Tukea vanhemmuuteen tarvitaan ja tukea on saatavana, ainakin erilaisten lastensuojelujärjestöjen, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Ensi- ja Turvakotien liiton toimesta.

100 lapsen hoitaminen kotona oman kodin ulkopuolelle sijoittamisen sijaan säästää kuulemma tuon aiemmin mainitun miljoona euroa. Hyvä, jos se on saavutettavissa. Ei kuitenkaan yhdenkään lapsen tulevaisuuden kustannuksella. Siihen meillä ei ole varaa, koska kustannukset tulevaisuudessa voivat olla moninkertaiset. Terveen itsetunnon saavuttavat ja mahdollisimman onnellisen lapsuuden kokeneet ihmiset ovat parasta mitä meillä Suomessa voi tulevinakin vuosikymmeninä olla.

Merja Vahter

merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi

Jätä kommentti

css.php